Valasteella voit kokea sekä jäisen maiseman että viidakon

Viron korkein putous, Valasten putous muistuttaa jälkiruokaa veden syöksyessä kerroksittain alaspäin. Harmaat ja ruskehtavat juovat vaihtelevat vihreiden ja sinisten juovien kanssa.

Kerroksittaista jälkiruokaa on vaikuttavinta tarjota lasiastiasta – silloin kaikki kerrokset näkyvät hyvin. Valasten putoukselle ja törmälle avautuu portaikon ja retkipolun ansiosta hieno näkymä. Satojen miljoonien vuosien kuluessa muodostuneita kerroksia voi tarkkailla ylhäältä, alhaalta ja sivulta päin.

 
Kolmenkymmenen metrin korkuista vesiputousta katsoessa ei ehkä tule mieleenkään, että se ei ole luonnon luomus, vaan kaivostyön tulos. Putous nimittäin saa vetensä Kaasikväljan kuivatusojasta eli Valasten purosta, joka tosin on nykyisin jo muodostunut osaksi luontoa.

Talvella Valasten putous on luultavasti eräs Viron kuvatuimmista paikoista. Kaikkein kiehtovin se on silloin, kun pakkanen ja riittävän voimakas pohjoistuuli ekevät yhteistyötä. Tämä tuo vesihöyryä ylös törmälle ja muotoilee törmärannikolla kasvavat puut jääveistoksiksi. Kun tällaista tapahtuu, tieto leviää nopeasti koko Viroon. Taitavien pitsimestarien luoma talven taikamaa ei välttämättä kestä kauan.

Muutaman kerran on sattunut niin, että jäämaailma avautuu Valastella myös Viron itsenäisyyspäivänä aamuvarhaisella, kun kansa kokoontuu juhlalliseen lipunnostoon. Helmikuun 24. päivänä auringonnousun aikaan täällä on Viron sinimustavalkoinen lippu nostettu salkoon hymnin saattamana jo 17 vuoden ajan.

Viron syntymäpäivä ja talvi on loistavaa aikaa törmärannikkoon tutustumiseen: näkymiä häiritseviä puiden lehtiä ei ole ja edullisten sääolosuhteisen vallitessa näkee muistakin ympäristön putouksista muodostuneita kauniita jääveistoksia.

Toisaalta silloin jää näkemättä tuuhea ja vehreä törmämetsä, joka reunustaa rannikkoa viidakon tavoin ja jota Valasten retki- ja opetuspolku esittelee parhaalla mahdollisella tavalla. Äskettäin rakennettu ja merkitty polku kulkee koko Baltian klintin korkeimmalla ja mahtavimmalla osuudella, jossa törmä kohoaa 55 metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolelle.

Reitillä on 22 infotaulua, joista voi lukea esimerkiksi ”juopuneesta metsästä”. Kansan suussa niin kutsutaan vinoon vajonneita puita, joita törmämetsässä näkee runsaasti. Siihen syynä on kivikerroksista ulos virtaava pohjavesi, joka muuttaa saven liukkaaksi ja aiheuttaa maansiirtymiä.

Savi on törmän alin kerros, joka on tunkeutunut myös rantahiekalle ja vaikuttanut lapsiin ja lapsenmielisiin kutsun tavoin: muovaile minua! Käden motoriikkaa voi rannassa kehittää myös kivenlohkareita silittäen. Erikokoisia, -värisiä ja -rakenteisia kiviä on kapealle hiekkakaistaleelle kylvetty avokätisesti.

SIRLE SOMMER-KALDA

Seuraa Itä-Viron tapahtumia myös verkosta:

https://idaviru.ee/fi/

Seuraa blogia Matkalla itä-Virossa – seikkailuja ja elämyksiä, katso videoita Youtubesta, vieraile Itä-Virossa. Blogit ja videot löydät muun muassa Googlesta ja Itä-Viro ystävät –Facebook-sivulta.

Uljasten kauneus on innoittanut kuuluisaa runoilijaa

Uljaste on kaunista järvialuetta.

Uljasten kylä on kiehtova, koska sen läpi kulkee Virumaata jakava raja. Talot sijaitsevat Länsi-Virumaalla, mutta kylän suurin nähtävyys - maaginen Uljasten järvi – sijaitsee Itä-Virumaan puolella.

Lüganusen kunnassa sijaitsevat Uljasten järvi, harju ja räme muodostavat niin omalaatuisen maaston, että ne on määrätty suojelluiksi.

Uljasten seutu ei ole löytänyt tietään vain luonnonsuojelijoiden sydämiin, vaan koskettanut myös taiteilijoiden sieluja. Kuuluisa venäläinen emigranttirunoilija Igor Severjanin on pysähtynyt myös Uljastella ja kirjoittanut paikasta ylistävästi.

Eräässä runossa, jonka otsikko voisi käännettynä olla Kypsyvä kirja, Severjanin vertaa Uljasten järveä Baikaliin. Virolaisen järven ja siperialaisen järven mittasuhteet eivät ole vertailtavissa, mutta kummankin kauneus inspiroi runoilijaa.

”Eikö olekin sama metsäisten vuorten näkymä”, Severjanin huokaa Uljasten järven rannalla. Metsäiset vuoret, joista runoilija kirjoittaa, eivät ole runollista liioittelua. Juuri metsäisten vuorten vaikutelman antaa kapea, pitkä ja jyrkkärinteinen harju, joka on kuin ottanut järven syleilyynsä. Harjuja ovat muodostaneet jäätikön alla olleiden sulamisvesien kuljettamat lietteet. Aikojen kuluessa sieltä on kuljetettu tientäytteeksi sekä hiekkaa että soraa, mutta harju on onneksi säilynyt.

Suurin osa lähes viiden kilometrin pituisesta retkipolusta kulkee harjuja pitkin, ja jos jalka ei ole koskaan tätä pintamuotoa tallannut, se on opasteiden avulla helppo kulkea.

Itse valitsen Uljasten maisemansuojelualueeseen tutustumiseen kansankalenterin kuihtumispäivän – vuoden kultaisimman päivän lokakuun keskellä. Kuihtumispäivä oli vanhan ajan virolaisille merkkinä siitä, että kaikki asiat elämässä muuttuvat”, kertoo Alutagusen retkiklubin retkiopas Mari Liima.

Retkipolun alussa järven rannassa sijaitsevalla pysäköintipaikalla meitä tervehtii kuihtumispäivän arvon mukaisesti jättitatar, joka on saanut syksyksi keltaisen asun. Se leviää kuin rikkaruoho ja puutarhaan sitä ei kannata istuttaa, mutta luonnossa usean ihmisen korkuinen viidakko on mahtava näkymä.

Tuhlailevassa väriloistossa vaeltaessa kylmä ja pimeä aika tuntuu olevan vuorten takana. Paljon korkeampien vuorten takana, kuin mitä on mahdollista valloittaa Uljastella. Silti Itä-Virumaan kortein luonnollinen huippu sijaitsee juuri siellä.

Vielä joitakin vuosia sitten tiedettiin, että se sijaitsee Iisakussa Täriveren vuoren huipulla, mutta maaviraston LIDAR-mittauksen ja Tarton yliopiston maantieteilijöiden tarkkaavaisuuden ansiosta oikeus saatiin palautetuksi: Itä-Virumaan huippujen huipuksi julistettiin Uljasten harjun korkein paikka, joka yltää 95 metriä merenpinnan yläpuolelle. Jokin vuosi sitten se sai myös tätä koskevan merkinnän. Maantieteilijä Mait Sepp antaa vinkin, jonka mukaan merkitty kumpu on aivan Padan-Sondan tien 8. kilometritolpan vieressä.

Meiltä jää Itä-Virumaan korkein huippu tällä kertaa valloittamatta, sillä retkiopas on laatinut reitin, joka kulkee osittain pitkin virallista retkipolkua, osittain taas hänen omissa mielipaikoissaan. ”Uljaste on voittanut minun sydämeni. Täällä on niin kaunista! Ja en tiedä mitään muuta paikkaa, johon liittyisi niin paljon kiehtovia kansantarinoita”, Mari Liima sanoo.

Liikumme harjanteen harjalla, rämeen vieressä että järven rannalla. Matkan varrelle jää enemmän kuin yksi suo. ”Harju erottaa kaksi suota: Uljasten ja Kuresoon. Viimemainitulla kerrotaan kasvavan karpalon lisäksi lakkaa. Jos harjua ei olisi välissä, olisi yksi iso suo ja Uljasten suojärvi”, Mari Liima kertoo.

Vaikka valtion metsätalouskeskus on rakentanut Uljasten järven rantaan nuotiopaikankin, meidän retkiseurueemme iskee hampaansa mukaan otettuihin voileipiin juuri rämeen hiljaisuudessa. Eväiden syömisen jälkeen pysähdymme monessa hauskannimisessä paikassa. Ussikuninga kuppel (käärmekuninkaan kupoli) muistuttaa ylösalaisin käännettyä puurokulhoa – siellä kerrotaan nähdyn käärmekuningas tanssimassa.  

Kiuksumägi (narinamäki) on sen sijaan saanut nimensä puujalkaisen miehen mukaan, joka rakensi sinne talon. Koska puujalka narisi, talon isäntä sai itselleen kutsumanimen ja mäkikin nimensä. Tondilohkia (mörkönotko) pidettiin taas mörköjen asuinkotipaikkana. Tällä kohtaa hevoset nopeuttivat aina kulkuaan ja ihmiset huomasivat, että metsä kohisee eri tavalla. Kun metsästä löydettiin lisäksi sienikehiä, kuva oli selvä: täällä asuu mörköjä.

Pidumäen (juhlamäki) nimen taakse kätkeytyvää ei tarvitsekaan pitkään arvuutella. Siellä oli aikoinaan laululava, tanssilattia ja mäkihyppytorni, joka kuusikymmenluvun lopulla purettiin. Juhlat päättyivät lopullisesti, kun 1970-luvun alussa ulkokahvila paloi.  

Retken aikana meitä vastaan tulee koiran taluttajia ja sienestäjiä. Myös kaukokatseisemmat retkeilijät ovat ottaneet muovipusseja mukaan ja voivat olla varmoja siitä, että illalla on kerättynä pannullinen sieniä. 

Ikivihreä taponlehti ei kuulu myrkyllisenä ihmisen ruokapöytään, mutta sen sijaan sitä käytetään tuoksuteollisuudessa. Sormien välissä hieromalla tuoksu tulee voimakkaammin esiin − panemme metsäntuoksua korvan taaksekin.

Lopuksi kokeilemme Uljasten järven vettä ja arvuuttelemme, mikä voisi veden lämpötila olla. Hiekkarantaisesta uimapaikastakin Mari Liimalla on eräs kansantarina kerrottavanaan: 

”Eräs talonpoika oli jo yli 30-vuotias ja etsi aktiivisesti puolisoa. Talvella hän toi morsianehdokkaat aina järven rantaan ja sanoi: ”Katso, minä tulen joskus olemaan rikas mies, tämän on minun suuri vehnäpeltoni, tästä tulee hyvä sato”. 

Morsian ei tiennyt, että lumen alla onkin vesi. Eipä talonpoika kovin paljon valehdellutkaan, sillä siihen aikaan järvessä oli runsaasti kalaa. Kun sanottiin, että poika, mene hakemaan kala, poika oli sitonut paitansa kaula-aukon kiinni, koukannut paidalla veden läpi ja niin olikin pannullinen kalaa ollut paidassa”.

Kalaton ei järvi ole nykyisinkään. Todistuksesta tästä siellä on vuosia järjestetty kalastuskilpailu Uljaste triibu (Uljasten raita). Järvestä nousee ahventa.särkeä ja haukea. Folkloristi Mall Hiiemäe kertoo, että muinaisaikaan on Uljasten järvi ollut vettenhaltijan, jättiläishauen asuinpaikka. Pyrstötön, selästään vihertävän sammaltunut jättiläiskala ruumiillisti kalajumaluutta.

Uljasten arvot eivät kätkeydy vain luontoon ja kansanperimään, sillä se on tärkeä paikka myös myöhemmässä kulttuurihistoriassa. Juuri Uljastelle on sijoitettu Sondan muinaiselle koulumestarille ja äidinkielenpäivän isälle Meinhard Laksille muistokivi ja juuri tämän kiven luona länsivirumaalaiset ottivat itävirumaalaisilta vastaan laulujuhlien tulen. Näin ilmaistiin kiitollisuutta Virumaan miehelle, jonka aloitteesta virolaiset nostavat Kristjan Jaak Petersonin syntymän vuosipäivänä 14. maaliskuuta Viron liput oman äidinkielensä kunniaksi ja näin on tehty jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

SIRLE SOMMER-KALDA

Seuraa Itä-Viron tapahtumia myös verkosta:

https://idaviru.ee/fi/seikkailumaa-tapahtumat-2020/

Seuraa blogia Matkalla itä-Virossa – seikkailuja ja elämyksiä, katso videoita Youtubesta, vieraile Itä-Virossa. Blogit ja videot löydät muun muassa Googlesta ja Itä-Viro ystävät –Facebook-sivulta.

Itä-Virumaalla on useita upeita putouksia - lähde tutkimaan niitä luonto-oppaan kanssa

Koski kuohuu Narvajoessa Kreenholmin tehdasmiljöön kohdalla.

Itä-Virumaalla sijaitsee Viron korkein ja mahtavin putous, mutta myös useita vaatimattomampia putouksia ja koskia.

Viron mahtavimman putouksen, Narvan putouksen (tunnetaan myös Narvan koskena), on valitettavasti vedettömäksi. Se herää eloon vain muutamana päivänä vuodessa.  Venäjällä sijaitseva vesivoimala avaa padot, jolloin vesi virtaa. Kun tämä dramaattinen luonnon esitys on keväisin nähtävissä,  Narvan museo vie halukkaita erikoiskäynnille katselemaan sitä Kreenholmin alueelta.

 Putous katosi 1950-luvulla, kun vesivoimalaa rakennettaessa Narva-joki suljettiin putouksen yläpuolelta padolla ja vesi ohjattiin turbiineihin. Kun vesivoimala avaa tekojärvensä sulut ja kevään tulvavedet virtaavat Narva-joen kuivaan uomaan, se saa kosken hetkeksi mahtavasti vaahtoamaan.

Narvan koskien vaikuttavan esityksen nauttimiseksi tulee olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mutta Viron korkeimman putouksella – Valasten putouksella – käynti on takuuvarma elämys. Putouksen noin 30-metrinen vesiseinä on lähes neljä kertaa korkeampi kuin Viron leveimmän putouksen, Jägalan putouksen. Uusilta portailta ja retkipolulta avautuu upea näkymä miljoonien vuosien aikana syntyneisiin kerrostumiin.

Putous saattaa kesällä antaa melko vaatimattoman vaikutelman, mutta keväisin esityksiin ei tarvitse pettyä ja parhaat niistä ovat nautittavissa kylmään aikaan, jolloin Valastella avautuvaa jäämaailmaa tullaan ihailemaan ja valokuvaamaan kaikkialta Virosta.  

Itä-Virumaan ylpeys on se, että seitsemästä Viron korkeimmasta putouksesta kuusi sijaitsee törmärannikolla. Näin voisi käyttää kokonaisen päivän luonnossa valloittamalla putoukset korkeusjärjestyksessä. Jos taas korkeus ei ole tärkeintä ja putouksiin  tutustumiseen ei ole käytettävissä koko päivää, uskallan suositella kompaktimpaa reittiä. Esimerkiksi sellaista, jonka jonain kauniina kevätpäivänä itsekin kuljen.

Valitsen kolmikon sellaisista helposti löydettäviä putouksista:  Kivisillan putouksen Sakalla, Aluojan putouksen Pühajõella ja Langevojan putouksen Sillamäen kupeessa.

Päätän aloittaa Sakalta, sillä siellä on melkoisesti portailla kiipeilyä. Muut kaksi putousta eivät kohise rantatörmältä alas ja niiden katselu ei vaadi mitään ponnistelua. Päinvastoin - niin Aluojalla kuin Langevojallakin on loistavat olosuhteet antaa jalkojen levätä ja pysähtyä eväsretkelle.

Mutta ruokatauko tulee ensin ansaita. Kivisillan putouksen löytöretki alkaa Sakan kartanon alueelta, joka oli neuvostoaikana rajavartioaseman vuoksi siviileiltä suljettu. Rajavartijoiden vandalisoituna luovuttama kartano on nyt kunnostettu.

Valasten putous talvella.

Putouksen luo voi mennä eri teitä. Valitsen sellaisen, jonka pitäisi parhaiten hillitä korkean paikan pelkoani. Kuljen entisen rajavartiotornin luota vähän matkaa pääkaupungin suuntaan ja löydän meren rantaan laskeutuvat mutkittelevat portaat. Sen mutkissa on lepäämistä ja törmän alla olevan kauneuden nauttimista varten tasanteita.

Rantaan saapuessa tulee tunne kuin olisi tullut kivenveistäjän työpajaan: osa kivistä on jo hiottu sileiksi, osa odottaa sammalhatun alla mestarin kättä. Jos kivitaiteilija sattuisi kyllästymään omaan työhönsä, hän voisi välillä hauskuuttaa itseään sinisavella.

Putoukselle pääsemiseksi käännyn Ontikan suuntaan. Veden korkeus suosii tällä kertaa kivillä ja hiekkaisella rantakaistaleella kulkua kuivin jaloin. Välillä tulee tosin ylittää kaatuneita puunrunkoja tai ryömiä niiden alitse.

Päämäärään pääsystä viestii veden kohina. Luontopolku johtaa yhä ylöspäin ja sitten tuo korkealta putoava ja kolmesta isommasta törmäaskelmasta koostuva vesikaunotar jo näkyykin! Yli 22-metrisenä se on Valasten jälkeen toiseksi korkein putous. 

Lopuksi tulee selvitä viimeisestäkin ponnistuksesta – lähes pystysuoraan Sakan törmän päälle johtavista portaista. Onneksi tikkaita muistuttavilla portailla on kaide, ja kun katsetta pitää tiukasti jalkoihin suunnattuna, korkeita paikkoja pelkääväkin selviää sieltä ylös ilman, että pitäisi kutsua pelastuslaitos apuun.

Vapisevien jalkojen ja hermojen rauhoittamiseen sopivat loivat mutta mieleltään ailahtelevat Aluojan putoukset Pühajõen kylän laidalla ja Toilan Orun puiston lähellä. Kun putousta lähestyy motocross-radan reunalla sijaitsevan Motovillan suunnalta, voi ajaa puusillan yli. Puiset näköalatasanteetkin lisäävät kylämäistä tunnelmaa. Liuskekivipohjainen laakso kätkee putouksen lisäksi lukuisia lähteitä. Putous itse on varsin muuttuva: toisinaan hyvin nopea, toisinaan taas rauhallinen ja hidas. 

Aluojan putouksen luo ei välttämättä tarvitse ajaa autolla. Esimerkiksi Toilan spa-hotellissa majoittuville se antaa mahdollisuuden mukavaan vaellukseen, jonka voi yhdistää eväsretkeen. Jotta kävelymatka olisi vaihteleva, Aluojalle voi kulkea Toilan kunnan läpi ja sieltä edelleen Pühajõen kartanon tietä pitkin vtakaisin taas Pühajõen kylän ja Toilan Orun puiston kautta. Yhteensä tämän pitäisi olla kymmenentuhatta askelta. 

Itä-Virumaan matkailukoordinoija, maantieteilijä Kadri Jalonen kertoo, että Aluojan putous on hänen suosikkinsa.

”Näköalatasanteet eivät kovin paljon häiritse, vaan n se, että suuri osa vesakosta ja humalasta raivattiin pois. 1990-luvulla oli sellainen tunne, että Aluoja on haltioiden kotipaikka. Ylävirtaan mennessä on vielä vähän ryteikköä jäljellä ja voi saada aavistuksen siitä, millaista putouksella aiemmin oli: täysin humalan peittoon kasvama, hyvin salaperäinen paikka. Toivon, että haltiat ovat edelleen siellä villimmässä paikassa jäljellä.” 

Aluoja saattaa entiseen villiin olemukseen verrattuna vaikuttaa sivilisoidulta, mutta Langevojalla voi tuntea sivilisaation suorastaan hyökkäävän. Sijainti Sillamäen kaupungin kupeessa antaa oman leimansa. Putouksen kohdalla kohoaa huviloita ja asutuksen läheisyys on ”rikastuttanut” luontoa muutamilla ympäriinsä heitetyillä muovipusseilla. 

Sivilisaatiolla on myös myönteiset puolensa, kuten esimerkiksi Valtion metsätalouskeskuksen rakentama lepo- ja nuotiopaikka. Niinpä Langevojalla voi pitää pitemmänkin tauon.

Langevoja on Valasten ohella ainoa Itä-Virumaan putous, joka on mukana  viime vuonna ilmestyneeseessä kirjassa Viron 101 luontokohdetta (101 Eesti looduspaika).

Biologi  Indrek Rohtmets kirjoittaa, että kaupungin keskustasta meren suuntaan laskeutuvien stalinistista rakennustyyliä edustavien portaiden lisäksi kaupungista löytää toisetkin portaat. ”Kaupungin alueella sijaitsee luonnonmuistomerkiksi vahvistettu Langevojan putous porrasmaisine kaskadeineen. Putouksesta alavirtaan on jyrkkä, kymmenmetristen kalkkikiviseinien välissä oleva kanjoni. Kaskadi, putous ja kanjoni tekevät keväisestä Langevojasta huomiota herättävän nähtävyyden.”

Putouksista kiinnostuneiden kannattaa ottaa yhteyttä johonkin paikalliseen retkioppaaseen, joka vie putouksille.  Alutagusen retkiklubin johtaja Ingrid Kuligina sanoo, että hän pitää enemmän tuntemattomimmista putouksista, joiden näkeminen edellyttää retkeilyä. Esimerkiksi Tõrvajõen putous, jota on vaikea löytää ja jonka luo pitää hieman kävellä. Myös Kivisillan, Kuristikun, Martsan, Toilapiirin ja Karjaorun ovat kiehtovaa nähtävää.

SIRLE SOMMER-KALDA 

Seuraa Itä-Viron tapahtumia myös verkosta:

https://idaviru.ee/fi/seikkailumaa-tapahtumat-2020/

Seuraa blogia Matkalla itä-Virossa – seikkailuja ja elämyksiä, katso videoita Youtubesta, vieraile Itä-Virossa. Blogit ja videot löydät muun muassa Googlesta ja Itä-Viro ystävät –Facebook-sivulta.

Seikkaile Valasten retkipolulla - koe törmämetsän kasvit ja vehreys

Valasten lomakylä.

Valasten retkipolku kulkee noin 700 metriä rannassa ja saman verran  törmämetsässä. Laskeutumista on ja nousua  55 metriä  pitkin rauta- ja lautaportaita pitkin. Retkipolulla on lähes sama korkeusero kuin Viron korkeimman mäen Ison Munamäen juurelta huipulle noustessa, joksi on mitattu 60 metriä.

Törmän alla olevalla kivikkorinteellä liikkumista helpottavat pitkospuut. Törmämetsässä tapaa kasvustoja ja vehreyttä, jotka eivät ole pohjoismaiselle metsälle ominaisia, mutta ovat poikkeuksellisten kasvuolosuhteiden ansiosta mahdollisia. Meri ja törmästä vuotava pohjavesi pitävät alarinteen tasaisen kosteana ja rikastavat sitä kivennäisperäisillä ravinteilla. Korkea ranta suojaa metsää suoralta auringonvalolta ja tuulelta, ja meri estää suuret lämpötilanvaihtelut.

Kasveista tällaisessa kosteassa ja varjoisassa metsässä viihtyvät esimerkiksi saniaiset, joita törmämetsässä kasvaa kymmenkunta lajia. Ruohorinnettä hallitsevat vuohenputki- ja nokkoskentät. Eläimistä runsaasti vanhoja puita kasvava ympäristö sopii hyvin lepakoille, sillä siellä on riittävästi hyönteisiä, joiden määrää säädellä.

Ihmisten on törmän ja meren välisessä metsässä paljon hankalampaa toimia. Ennen toista maailmansotaa, kun rantaväen maatilojen rajat ulottuivat mereen saakka, piti toimeen tullakseen olla kekseliäs. Jos haluat  kuulla paikallisesta elämästä enemmänkin, voit tilata opastetun kävelykierroksen Valasten lomakylästä. Retkioppaina on lakimiehen koulutuksen saanut pariskunta Indrek ja Aili Arming.

Valasten lomakylän isäntäväki kertovat, miten rantakalastajat savustivat rantaviivalla törmämetsästä saaduilla lepillä ja nokkosilla silakoita ja raahasivat kalaa koreissa törmän reunalle. Sitten kalastajien saalis kuljetettiin hevosilla myytäväksi Tarttoon ja Narvaan.

”Ylöstulo- ja alasmenopaikkoja oli maatalojen luona olemassa, mutta ne olivat erittäin jyrkkiä eikä niissä ei voinut kuljettaa raskaita kalalaatikoita. Nämä paikat ovat edelleen olemassa ja paikalliset tietävät ne, mutta matkailijoiden on parempi kulkea portaita pitkin”, Indrek Arming suosittelee.

Retkellä, joka sai viimeisimmässä Itä-Virumaan parhaan seikkailun kilpailussa yleisön palkinnon, jaetaan myös jätesäkkejä. Näin voi huolimattomien ihmisten törmämetsään heittämiä roskia panna sinne, missä niiden oikea paikka on. Aivan tyhjin käsin palaaminen onnistuu valitettavasti harvoin.

Valasten retkipolulla alku voi olla loppu, ja päinvastoin. Lomakylän järjestämä retki alkaa Ontikalta ja päätyy Valasten kahvilan luo, jossa voi virkistäytyä  retkikeitolla. Kahvila on suuren osan vuodesta avoinna vuorokauden ympäri. Ruokailla voi jopa auringonnousun tai -laskun ihailemisen jälkeen. Jos haluaa nähdä nuo molemmat, voi majoittua Valasteella– siihen on käytössä mukavuuksin varustettu lomamökki ja leirimökit, mahdollisuus käyttää grillimajaa ja kylpytynnyriä sekä vuokrata polkupyöriä tai pysäköidä oma matkailuauto.

Retken voi yhtä hyvin aloittaa Valasteltakin ja päätyä loppusuoralle Ontikalla. Siinä tapauksessa taaempana näkyy Ontikan kartano. Sen omistaja on maailmanmestari ja Suomen historian menestynein alppihiihtäjä Kalle Palander, joka on kertonut, että Ontikalle sattuessa häntä kiehtoi sekä kartano että törmärannikon kauneus.

Kiinteistön hankinnasta tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta ja tänä aikana onnettomassa kunnossa ollut kartano on herätetty osittain henkiin. Palanderit ovat kohentaneet satavuotiaan palvelusväen talon viihtyisäksi hotelliksi ja kunnostaneet entisen ladon, jonka ensimmäisessä kerroksessa on hevostalli ja toisessa asuintiloja.

Isäntäväki ponnistelee, jotta lähes 800 neliömetrinen kartanon päärakennus saavuttaisi entisen loistonsa, mutta siinä on vielä tekemistä. Alkuun on puhdistettu sisäkattoja ja kaunista tiiliseinää rappauksen alta taidenäyttelyitä varten. Pihalla katseita vangitsevat  hevoset ja ruusut – molemmat ovat emäntä Riina-Maijan suuri rakkaus. Ruusujen bonus silmänilon lisäksi on se, että hevoset eivät syö niitä. Esimerkiksi toisin kuin pelargoneja.

SIRLE SOMMER-KALDA

Seuraa Itä-Viron tapahtumia myös verkosta:

https://idaviru.ee/fi/seikkailumaa-tapahtumat-2020/

Seuraa blogia Matkalla itä-Virossa – seikkailuja ja elämyksiä, katso videoita Youtubesta, vieraile Itä-Virossa. Blogit ja videot löydät muun muassa Googlesta ja Itä-Viro ystävät –Facebook-sivulta.

Virtuaalisovellus näyttää historiallisen Orun linnan Toilassa

Orun linna vuonna 1902.

Vuosien ajan on leikitty ajatuksella rakentaa sodassa tuhoutunut Toilan Orun linna uudelleen. Nuori tarttolainen yritys BlueRay toteutti  suunnitelman ja tarjoaa virtuaalilasien avulla aikavaellusta linnassa. 

BlueRayn perustaja, historiantutkija Mairo Rääsk katsoo, että vaikka Orun linna joskus rakennettaisiinkin uudelleen, se olisi uusi rakennus. Ei se 1800-luvun lopussa varakkaalle pietarilaiskauppiaalle Grigori Jelissejeville rakennettu villa, josta tuli ennen toista maailmansotaa Viron tasavallan presidentin kesäresidenssi.

Virtuaalisovelluksella hän voi välittää yhteisölle ja matkailijoille jotain sellaista, jota ei ole mahdollista fyysisesti luoda uudelleen. 

Puistossa kävijöillä piti ennen olla elävä mielikuvitus voidakseen ymmärtää, missä linna sijaitsi ja millainen se tarkalleen oli. Virtuaalilasit lainaamalla kuva selkiytyy. Orun linnakokonaisuutta voi tarkkailla monesta kulmasta. Kolmiulotteisten ulkonäkymien lisäksi avautuu joidenkin tilojen sisänäkymiä, esimerkiksi presidentin virkatilat ja ruokasali.

Vierailija sattuu yhteen vuoden 1938 kesäpäivään ja näkee linnan sellaisena kuin se oli uudistuksen jälkeen. Kun virolaiset teollisuusmiehet ostivat 1930-luvun puolivälissä linnakokonaisuuden puistoineen ja lahjoittivat ne valtion kesäresidenssiksi, paikkaa kohtasivat suuret uudelleenjärjestelyt. Vuosia hylättynä ollut linna ja puisto kunnostettiin puolessatoista vuodessa. 

Italialaistyyppinen linna pyrittiin tuunaamaan virolaistyyppiseksi. Ulkoisesti linna jäi pitkälti entiselleen, sen sijaan presidentin konservatiivinen maku heijastui sisustuksessa, esimerkiksi kansallisin aihein koristelluissa matoissa. 

”Itsenäisyyden ajan lopulla Orun linna oli toisaalta presidentin edustuspaikka ja kesäresidenssi, johon hän aina kun mahdollista, pyrki matkustamaan. Toisaalta taas se oli presidentin toinen virkarakennus, johon valtion päämies kutsui vieraitaan luodakseen lähempiä suhteita ja syventääkseen siteitä”, voi lukea kokoomateoksesta Alasi ja haamri vahel − artikleid ja mälestusi Konstantin Pätsist eli suomeksi Alasimen ja vasaran välissä – artikkeleita ja muistelmia Konstantin Pätsistä.

Orun linnasta puhuttaessa ei pääse yli eikä ympäri sodassa tuhoutuneen Orun linnan rakentajasta, eräästä Venäjän varakkaimpiin kauppiaisiin ja teollisuusmiehiin kuuluneesta Grigori Jelissejevista. 

Maan huvilan ja puiston perustamiseen hän osti vuonna 1897. Mutta miten juuri Toilan Orusta tuli Jelissejevin ”valittu”? 

Siitä, miten kaikki alkoi, kertoo meille Viron aikainen vuoden 1936 lehti Huvitav žurnaal (Kiinnostava aikakauskirja) artikkelissa, jonka otsikkona oli Orun linna retkenä Viron kauneimpaan paikkaan:

”Tiedetään kertoa, että kun upporikas venäläiskauppias Jelissejev päätti rakentaa itselleen villan kesäkuukausien viettoa varten, hänen summittainen valintansa osui Itämeren rannikolle. Täältä hän arveli löytävänsä sopivan paikan, joka eroaisi hänen ikäviksi muuttuneista luksusvilloistaan Ranskan Rivieralla. Vaatimukset uuden kesänviettopaikan valinnassa olivat ankarat, ja arkkitehdit vaelsivat koko Itämeren rannikon löytääkseen jotain edes suunnilleen sellaista, josta heidän käskijänsä haaveili.

Tarkastamatta eivät jääneet Latvian tunnetuimmat meren rantamien asutuskeskukset, mutta sikäläisiä paikkoja ei uskallettu tarjota vaateliaalle miehelle. Sitten saavuttiin lopulta Virumaan rannikolle, Toilan Oruun. Täällä ei ollut enää epäilyjä – tänne me rakennamme, emmekä minnekään muualle. Viron rannikko oli niin vahvasti lumonnut paljon nähneet ja matkustaneet asiantuntijat. Ja niin kohosikin Oruun arkkitehti Gavril Baranovskin työn tuloksena rakennus, jonka tuolloisen isännän kuvitelmissa ei pitänyt olla mikään linna, vaan yksinkertaisesti pieni mukava mökki.”

Paikallisten silmät eivät olleet eläessään nähneet kolmekerroksista, lähes kuudenkymmenen huoneen huvilaa ja kastoivat sen linnaksi. No, millaisessa kesämökissä kohoaisi kahden kerroksen läpi ylellinen juhlasali, jonka katosta riippuvat suuret kristallikruunut ja seinillä ovat saman tyylin pienet seinävalaisimet? Tai jossa kauppiaan rouvan käytössä on kylpyhuone, joka on varustettu uima-altaalla?

Linnakokonaisuuteen kuului myös kirkko, talvipuutarha eksoottisine kasveineen, maneesi hevostalleineen ja harjoituskenttineen sekä kaksikerroksinen palvelusväen talo, jossa nyt toimivat Toilan lukion alaluokat ja taidekoulu. Kaikki tämä jäi heitteille, kun Jelissejev poistui bolshevikkien toteuttaman  lokakuun vallankumouksen jälkeen Ranskaan.

Viron presidentin isännänkättä linnakokonaisuus sai tuntea vain joitakin vuosia. Konstantin Pätsin viimeinen päivä Orun linnassa oli 16. heinäkuuta 1940. Sota-aikana perääntyvät puna-armeijan sotilaat sytyttivät linnan tuleen. Lopullisen iskun antoivat saksalaiset, jotka räjäyttivät vetäytyessään linnan kellariin sijoitetut ampumatarvikkeet, joka hävitti palaneet rauniot.

Konstantin Pätsin pojanpoika Matti Päts on Toilan asukkaiden kanssa tavatessaan muistellut, että Kultarannassa olevaan Suomen presidentin kesäresidenssiin verrattuna Oru oli huomattavasti upeampi ja suurempi.

”Olen kuullut myös  juttuja, joiden mukaan Oru oli Viron tapaiselle valtiolle liian mahtava. Miten sen nyt ottaa? Jos sellainen linna oli olemassa, olisiko sen pitänyt antaa ränsistyä täysin? Olen kuullut myös presidentin adjutantin Herbert Grabbin pojilta, että upseerit olivat keskenään puhuneet: Oru on liian kaunis pysyäkseen kauan”. 

Aina on ollut ihmisiä, joiden mielestä Viro ansaitsisi sellaisen upean linnan nytkin ja entinen Jelissejevin villa tulisi koko komeudessaan rakentaa uudelleen. Eräs linnan uudelleen rakentamisen innokkaimmista kannattajista on Toilan kunnanjohtaja Eve East. ”Näin unessa linnan ja sen, että kuljen siellä ympäriinsä. Se jäi kummittelemaan minulle”, hän kertoo ilmestyksestään.

Siihen saakka, kun uudelleen itsenäistyneen Viron teollisuusmiehet uudelleen kokoavat voimansa ja avaavat kukkaronsa, voi Orun linnaa ihailla vanhoista valokuvista tai virtuaalilaseilla linnan puutarhassa kulkien. 

Toilassa on edelleenkin kaksi majoituspaikkaa, joissa linnan henkeä voi haistella. Puistossa sijaitseva Toilan Valgevilla on rakennettu samaan aikaan kuin linna. Linnakokonaisuuteen kuuluessaan sitä kutsuttiin koirien taloksi – Jelissejevit kasvattivat metsästyskoiria ja niille tuo talo rakennettiinkin. Sittemmin siellä on toiminut esimerkiksi poliisiasema, sairaala ja huvila. Nykyisin Valgevillan vieraiden käytössä on kaksi tilavaa ja tyylikästä apartamenttia. 

Toilan kunnassa historiallisen Pika-kadun alussa herättää huomiota villa Meretare, joka on Orun linnan tapaan Jelissejevin ”hoviarkkitehdin” Gavril Baranovskin luomus. Alkuun Meretaren rakennus rakennettiin parantolaksi; ensimmäisen Viron tasavallan aikaan siinä toimi täyshoitola Villa Inda. Meretaren nykyinen emäntä Jaana Nurro muutti huvilaan Suomesta ja kartanon mittasuhteet omaava rakennus on hänelle samaan aikaan koti ja vierastalo, jossa hän majoittaa matkailijoita.

SIRLE SOMMER-KALDA 

Seuraa Itä-Viron tapahtumia myös verkosta:

https://idaviru.ee/fi/seikkailumaa-tapahtumat-2020/

Seuraa blogia Matkalla itä-Virossa – seikkailuja ja elämyksiä, katso videoita Youtubesta, vieraile Itä-Virossa. Blogit ja videot löydät muun muassa Googlesta ja Itä-Viro ystävät –Facebook-sivulta.

Sinimäkien sotamuseo antaa historialle ihmisten kasvot

Ivika Maidere (oik.) opastaa ryhmää Sinimäkien museossa.

Viron verisimmällä taistelutantereella sijaitseva Vaivaran Sinimäkien museo on pieni, mutta siellä tehdään suuria asioita. Tuorein näyttelyesine on pihalle asetettu aito panssarivaunu.

Näyttelytalona on Vaivaran kartanon entinen aitta, ja  näyttely on omistettu vuoden 1944 ankarille taisteluille. Panssarintorjuntatykkien, kranaatinheittimien, käsiaseiden ja univormujen lisäksi on näytteille asetettu sotilaiden henkilökohtaisia esineitä pakista huopatossuihin saakka. Suurin näyttelyesine on näyttelytalon takana teltassa ja se on kaksikymmentä vuotta sitten Kurtnan Mätasjärvestä rannalle vedetty T-34 -panssarivaunu. 

Museon vetonaula on samalla Itä-Virumaan sotahistoriaklubin Otsing (etsintä) arvokkain löytö. Saksalaiset ottivat tämän T-34:n venäläisiltä sotasaaliiksi ja maalasivat siihen omat tunnuksensa. Vetäytyessään he upottivat sotakoneen ammuksineen järveen. Vaikka tankki olikin järven paksussa mutakerroksessa hyvin säilynyt, klubin jäseniltä on  kulunut sen kunnostukseen vuosia.

Historiallaista aineistoa.

Sota-aikaan ei voi Sinimäillä palata vain näyttelyesineitä katsellen, vaan myös roolileikkiin osallistumalla. Museo kutsuu perheitä ja ystävyysseurueita osallistumaan aikamatkalle, joka kertoo ihmisten pakenemisesta Narvan alueelta vuoden 1944 sotatalvella ja virolaisten miesten kutsumisesta Saksan armeijaan.

Elämyksellinen museo-ohjelma on palkittu Itä-Virumaan parhaan uuden seikkailun tittelillä. Liityn yhteen ensimmäisistä ryhmistä, joille sitä testataan. Eräänä lämpimänä kesäpäivänä museonjohtaja Ivika Maidre esiintyy Merikülan Meetana ja hänen työtoverinsa Tõnis Tolpats saksalaisena koulutusupseerina, jotta voidaan eläytyä vuoden 1944 sotatalveen.

”Tammikuussa 1944 Leningradin edustan rintama alkaa liikkua. Saksalaiset joukot ovat olleet Leningradin lähellä jo kolme vuotta, mutta nyt rintama siirtyy sieltä kahdessa viikossa Narva-joelle, jonne helmikuuhun mennessä kootaan suuria voimia. Helmikuussa 1944 oli Viron tuolloinen pääministeri Jüri Uluots pitänyt radiopuheen ja sanonut, että kaikki Viron miehet lähtevät nyt rintamalle, sillä käynnissä on toinen vapaussota”, Ivika Maidre esittää lyhyenä johdantona.

Sitten mennään asiaan: vieraille ojennetaan kutsuntakäsky ja heidät värvätään sotaväkeen. Kutsun teksti on aitoa vastaava, ja eroaa vain sikäli, että kutsuttujen joukossa mainitaan myös naisia, joita Saksan armeijassa ei päästetty rintamalle. Pieni jousto on perusteltua, sillä ryhmässämme naiset muodostavat huomattavan enemmistön.

Tulevia sotilaita tervehtii koulutusupseeria esittävä Tõnis Tolpats, joka on Ivika Maidren tapaan historiantutkija. Hän pyytää kaikki ”koulutuskasarmiin”. Ensin tutustutaan varusteisiin, joissa saksalaisen sotilaan piti rintamalla selvitä. 

”Alusvaatteita ei ole valitettavasti näyttää, mutta saksalainen sotilas käytti tällaista pitkää ja kummallista paitaa, joka vaikuttaa melkein mekolta. Vaatteiden alla se oli lämmin. Kasarmissa sotilas hän käytti sitä yöpaitana. Ja jalkarättejä Saksan armeijassa ei käytetty – käytettiin sukkia”.

Alusvaatteista liikumme eteenpäin palveluspuvun luo. Vaikka vuonna 1944 Hugo Bossin suunnittelemassa univormussa ei menty rintamalle, näki niitä kotirintamalla ja me näemme myös. ”Se oli viimeinen hyvännäköinen uniformu, jatkossa kaikille armeijoille tuli maastokuvioiset asut, jotka eivät olleet niin hyviä maaleja. Samoin alettiin käyttää matalia päähineitä ja kypäriä”. 

Tõnis Tolpats pysähtyy pitempään erään sotilaan perustunnuksen – kypärän kohdalla. 

”Kun tällainen nykyaikainen teräskypärä otettiin käyttöön, pään vammojen määrä väheni 80 prosenttia. Se todettiin ensimmäisessä maailmansodassa: yksikkö, joka käytti kypäriä, sai huomattavasti vähemmän päävammoja. Ajatelkaa, miten paljon ilmassa liikkuu kaikenlaista roskaa: kiviä, puuta. Luonnollisesti kypärä suojasi myös pienemmiltä sirpaleilta ja kimmonneilta luodeilta. Tämän kypärän paino on ihanteellinen. Kokeiltiin myös raskaampia, jotka pysäyttivät luodin, mutta ne eivät olleet perusteltuja – sotilaat tahtoivat heittää ne pois.

Naisten heikkous kauniiden esineiden suhteen saa vahvistusta, kun avautuu mahdollisuus kokeilla saksalaisen sotilaan tyylikästä reppua. Ivika Maidre heittää kysymyksen: miksi siinä on vasikannahka päällä? Jotta selällä olisi lämmin? Jotta ylhäältä katsottuna näyttäisi siltä, kuin vasikka on liikkeellä? Se korvaa tyynyt?

”Aivan, ensinnäkin sitä voi käyttää pään alla, mutta eräs muu syy on tärkeämpi: vasikannahka suojasi vaatetta kastumiselta”.

Alkuun tähän pieneen reppuun piti mahtua vararuoka ja varajalkineet. Kun sota eteni, annettiin  suurempi reppu: kankainen, helppo valmistaa, tilavampi. Nykyäänkin käydään sellainen mukana marjoja poimimassa.

Ivika Maidre kertoo, että vuoden 1944 tarina ei ole vain sotilaiden, vaan myös paikallisten naisten ja lasten tarina, sillä heidän piti paeta sodan jaloista.

”Seutumme ihmiset pakenivat tammikuussa, helmikuussa ja varsinkin Narvan maaliskuun pommitusten jälkeen. Ihmiset pelkäsivät itsensä ja perheensä puolesta”, Ivika Maidre kertoo lisäten, että mieliala ei kuitenkaan ollut toivottoman synkkä. ”Monet, jotka vuoden 1944 alussa lähtivät, luulivat poistumisen olevan väliaikainen”.

Todellisuudessa Viron koilliskulman väestö ei saanut palata kotiinsa.

”Uraanin rikastustehtaan vuoksi paikalliset eivät saaneet suurta määrää kirjoillaololupaa. Miten voisi salaisen kohteen läheisyyteen päästää ihmisiä, jotka olivat olleet sinua vastaan? Tuli uusia ihmisiä, joille ei ollut maamerkkejä. Kaikki oli pommitettu maan tasalle, paikallisia ei ollut ja he ajattelivat näin: neuvostogeologit ja rakentajat tulivat ja rakensivat kaiken. Tuli loistava elämä, sillä ennen täällä ei ollut yhtään mitään. Mitä siitä, että ennen suurta poistumista oli kaikki olemassa, mutta siitä ei ollut enää kertojia”. 

Ja mitä tuli Merikülassa asuneesta Süvalepan Meetasta, jota Ivika Maidre roolileikissä esittää? Nuorta naista ei pelastanut edes se, että hän oli ollut ennen Viron Neuvostoliittoon liittämistä aktiivinen kommunisti.

”Ei kannata luulla, että kaikki olivat neuvostovaltaa vastaan. Todellisuudessa virolaisten joukossa oli niitäkin, joka luulivat, että nyt saapuu työkansan valta. Meeta ei juossut tiehensä, sillä Puna-armeija oli hänen armeijansa. Hän odotti sitä. Kun 14. helmikuuta maahan tehtiin maihinnousu, oli Merikülaan jäänyt joitakin vanhuksia ja Meeta sylilapsineen. Mutta sota on sotaa ja maahan työntyville sotilaille oli sanottu: virolaiset ovat tehneet saksalaisten kanssa yhteistyötä, ei mitään armoa! Ja kukaan ei kysynyt Meetalta, mikä hänen vakaumuksensa oli. Meeta tapettiin, samoin hänen lapsensa”.

Ivikan mukaan tuon ajan lehdet julkaisivat kauheita kuvia syyttömän lapsen ja naisen tappamisesta, mutta nyt tiedetään jo, että sama kohtalo oli vanhuksillakin.

”Ja maihin nousseidenkaan juhla ei kestänyt kauan. Kuvitelkaa, että kun maihin nousee noin 400 miestä, mutta joen varren rautatien ja maantien ylittää vain neljästä seitsemään miestä. Loput saavat surmansa tai vangitaan. Se ei ollut menestystarina ja siitä ei puhuta. Meetan ja hänen kohtalotovereidensa muistoksi on kuitenkin kivi, jossa lukee, että heidät tappoivat fasistiset ryöstövalloittajat. Joten olkaa hyvät – taas yksi elämän pelikortti! Mutta miksi sitten kiven luo ei voi asettaa selvittävää kylttiä? Siksi, että se pysyisi Merikülassa luultavasti vain kolme päivää”.

Mitä kuitenkin voi tehdä, on kertoa kertomatta jääneitä tarinoita ja sen Vaivaran Sinimäkien museo tekeekin. Antamalla historialle ihmisten kasvot. Siksi, että historia ei ole vain numeroiden, vaan myös ihmisten historiaa.

SIRLE SOMMER-KALDA 

Seuraa Itä-Viron tapahtumia myös verkosta:

https://idaviru.ee/fi/seikkailumaa-tapahtumat-2020/

Seuraa blogia Matkalla itä-Virossa – seikkailuja ja elämyksiä, katso videoita Youtubesta, vieraile Itä-Virossa. Blogit ja videot löydät muun muassa Googlesta ja Itä-Viro ystävät –Facebook-sivulta.

                                                                                          

Sakan kartano on törmärannikon helmi - yövy ylellisessä kartanohotellissa, nauti kauniista luonnosta

Sakan kartano.

Törmärannikkoa kaunistavassa Sakan kartanossa tapaa toisinaan edelleenkin nostalgisoivia aatelisia – viimeisten kartanonherrojen jälkeläisiä – mutta kaikki vieraat voivat olla vakuuttuneita siitä, että heitä kohdellaan siellä kuin aatelisia.

Sakan kartanokokonaisuus on baltiansaksalaisten perintöä, mutta siellä ei olisi nykyisin ensiluokan ravintolaa, upeaa tanssisalia, aikakaudelle tyypillisesti kalustettuja sviittejä, wellness-spata eikä huolella hoidettua puistoaluetta, jos nykyinen omistaja Tõnis Kaasik ei olisi hionut raunioitumisen rajoilla olleesta kartanosta törmärannikon helmeä.

Neuvostoaikaan täällä isännöivät neuvostorajavartijat, jotka jättivät poistuessaan jälkeensä vandalismin tuhoaman kartanokeskuksen ja hoitamattoman puiston. Vuonna 2001 Tõnis Kaasik osti raunioituneen kokonaisuuden ja rakensi sen matkailukartanoksi kymmenessä vuodessa. 

Kartanon ydin ja sen ympäristö ovat moitteettomassa kunnossa ja tunnustuksena siitä on saatu presidentiltä kaksi kauniin kodin palkintoa. Lisäksi Sakalla ovat majoittuneet kaikki uudelleen itsenäistyneen Viron presidentit. Yli 150-vuotiaassa uusrenessanssityylisessä päärakennuksessa on myös Riigivaneman eli valtionvanhimman sviitti. Sen kalusteet on tuotu Englannista ja runsain puukoristeluin varustetut kalusteet – vaatekaappi ja vuoteet – ovat jo sinällään nähtävyyksiä. 

Sakan kartano ei ole tosin omistajansa Tõnis Kaasikin koti, mutta sitä voi kutsua hänen elämäntyökseen. Laajalti tunnetaan tarina siitä, miten maantieteilijä, luonnonsuojelija ja entinen ympäristöministeri sattui Sakalle ensimmäisen kerran opiskelijana tehdessään tutkimustyötä Pohjois-Viron putouksista. Sakan putousaskelmien kuvaaminen päättyi nuorelle miehelle rajavartijoiden suorittamaan pidätykseen. Lopputyönsä hän päätti lauseeseen: ”Saka ansaitsee parempaa”.

Tõnis Kaasik on pitänyt sanansa. Siitä on osoituksena tämä voimaa täynnä oleva paikka. Paikka, jossa kohtaavat muinaisarvot – törmärannikko luonnonarvona ja kartano kulttuuriarvona.

Kartanon isäntä on kunnostanut lisäksi entiset sotilaskohteet. Rajavartioston valonheitinrakennus on nykyisin konferenssitilat sisältävä meritorni, sotaväen varastorakennus taas leirintärakennus julkisine käymälöineen ja pesutiloineen matkailuautoilijoita varten. Sotaväen kaatopaikkana käyttämään entiseen sorakuoppaan on rakennettu laululava, joka on suosittu paikka kesäkonserteille ja esityksille. 

Erottamaton osa kartanokokonaisuutta on ikipuiden koristama puistoalue, jolle ilmettä antavat paviljongit ja pergolat, polut ja keinukenttä. Tärkeä paikka kartanon omistajan sydämessä on Baltian klinttiä esittelevällä ulkonäyttelyllä. Miljardeja vuosia käsittävä ”Ajan tie” antaa katsauksen Viron geologiasta ja siihen kuuluu siirtolohkareen mittaisia näytteitä kivilajeista.

Maakunnan tunnetuin luonto-opas Enn Käiss esittää siellä kysymyksen: mikä on se, joka on pellolla ja jonka luona on yleensä luonnonsuojelumerkki? Siirtolohkare. Ja miksi se on siirtolohkare? Koska se on ensimmäinen Suomesta tullut humanitaarinen apu, joka saapui Viroon jo 5000 vuotta ennen kuin virolaiset itse.

Ylellistä majoittumista.

Kartano on ollut Sakalla lähes 400 vuoden ajan. Se perustettiin sen jälkeen, kun Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf oli lahjoittanut täkäläiset maat Skotlannista kotoisin olleelle Jürgen Leslielle. Leslie oli Narvan raatimiehenä yli kaksikymmentä vuotta, mutta asui lähinnä omilla maillaan Sakalla. Myös kartanon viimeisillä omistajilla Löwis of Menareilla oli skotlantilaiset juuret ja he poistuivat Virosta 2. marraskuuta vuonna 1939.

Baltiansaksalaisten pakkosiirtymisestä muistuttaa Sakan kartanossa muistomerkki Umsiedlung, joka on Tõnis Kaasikin perheen lahja Viron tasavallan satavuotispäiväksi ja samalla kumarrus baltiansaksalaisille näiden luomasta  Viroon jääneestä perinnöstä. 

Sakan-Ontikan liuskekivitörmälle pystytetty muistomerkki on 6,5 metrin korkuinen metalli-ikkuna, joka on avoinna merelle päin. Avatusta ikkunasta lentää ulos kolme pronssista kattohaikaraa. Saksan kansallislinnut vaikuttavat korkealla törmällä mahtavilta ja symboloivat niitä tuhansia perheitä, joiden piti toisen maailmansodan aattona jättää kotimaansa. 

Heiner von Löwis of Menar, joka oli kaksivuotias, kun hänen perheensä siirtyi Sakalta Saksaan, on Tõnis Kaasikille kiitollinen sekä muistomerkin pystyttämisestä että kartanon pelastamisesta. ”Se, mitä hän on tehnyt ja miten hän on saanut kartanon taas elämään, on ihailtavaa. Minulta kysytään usein, olenko Sakalla käydessäni surullinen. En, tunnen vain kiitollisuutta”, hän sanoi muistomerkin avajaisissa. 

Heiner von Löwis of Menarin ensimmäinen uudelleen tapaaminen Sakan kanssa tapahtui neuvostoajan lopulla, kun kartanon päärakennus oli erittäin huonossa kunnossa. Sen jälkeen entinen sotilas on palannut Sakaan yhä uudelleen. Hän on järjestänyt tänne sekä kulttuurimatkoja että pitänyt täällä sukukokouksiaan. Nykyisin Löwis of Menar -nimisiä on 35 maassa. Heidän joukossaan on tiedemiehiä ja lääkäreitä, poliitikkoja ja toimittajia.

Aateliset vieraat suosivat luonnollisesti majoittumista päärakennukseen, mutta Sakan kartano on huomaavainen isäntä ja kartanosta jokainen lomailija löytää majoituksen itselleen sopivaan hintaan. Majoitus vaihtelee telttailusta tilavaan sviittiin asti. Kahden ääripään väliin jäävät matkailuautomajoitus, leirintämökkihuoneet ja kolmen tähden hotellihuoneet kartanon sivurakennuksessa, jossa aikoinaan oli upseerien asuntoja.

Rentoutumista kylpylässä.

Holvikattoinen ravintola kartanon päärakennuksessa on avoinna kaikille, ei vain kartanossa majoittuville. Koska Sakan kartanon ravintola on koko Virossa tunnettu maukkaasta ruoastaan, tulosta suositellaan ilmoittamaan etukäteen ja varaamaan ravintolasta pöytä. Pieni vinkki: asiakkaiden suosikki on naudan sisäfilee perunagratiinin, wokkivihannesten ja punaviini-katajanmarjakastikkeen kera.

Ravintolasta voi tilata myös eväsretkikorin raikkaassa ulkoilmassa ruokailuun. Sopivan paikan eväiden syömiseen löytää joko kartanon puistosta tai hotellin alapuolella sijaitsevalta hiekkarannalta, johon pääsee portaita pitkin.

Porrastasanteilta voi ihailla vehreää klinttimetsää, jota kutsutaan myös pohjoismaiseksi sademetsäksi. Sakan ranta on yksi luontokuvaajien suosikkipaikoista. Outoa ajatella, että vielä 15 vuotta sitten tuota kauneutta saattoi ihailla vain 50 metrin korkuisen törmän päältä. 

Luonnonystävät, jotka haluavat kulkea retkipolkua, saavat hotellista kartan, joka opastaa alas rantaan, sieltä mahtavan vesiesityksen tarjoavan Kivisillan putouksen luo ja takaisin törmän päälle.

Retkipolku, joka on vai kaksi kilometriä pitkä, tarjoaa portaiden vuoksi melkoisen fyysisen rasituksen. Suurinta rasitusta eivät saa kuitenkaan jalka- vaan silmälihakset, joiden tulee kaikin voimin ponnistella tavoittaakseen kaiken tuon kauneuden. Sekä luonnon että ihmiskäsien luoman.

SIRLE SOMMER-KALDA

Seuraa Itä-Viron tapahtumia myös verkosta:

https://idaviru.ee/fi/seikkailumaa-tapahtumat-2020/

Seuraa blogia Matkalla itä-Virossa – seikkailuja ja elämyksiä, katso videoita Youtubesta, vieraile Itä-Virossa. Blogit ja videot löydät muun muassa Googlesta ja Itä-Viro ystävät –Facebook-sivulta.